George Sand, UNOHDETTUJEN ÄÄNI

George Sandin syntymän kaksisataavuotisjuhlia vietettiin viime vuonna

Ranskalainen sanomalehti Libération julkaisi syntymäpäivänä laajan artikkelin, jossa komeili vaikuttava otsake: Ecoutez monsieur, je suis communiste, je suis George Sand. Sandin muistavat kaikki musiikin ystävät hänen roolistaan mm. Chopinin ja Lisztin elämässä, samoin kirjallisuuden tuntijat hänen suhteestaan Alfred Musset’hen. Häneen liitetään varhaisen feministin imago, koska hän pukeutui miesten asuun ja poltti tupakkaa. Mutta hyvin harvat todella tuntevat tämän 1800-luvun suuren naisfiguurin vaiheita ja aikaansaannoksia, valtavaa määrää romaaneja, aikoinaan luettuja ja vaikuttavia samoin kuin hänen yhteiskunnallisesti osallistuvaa toimintaansa. Jotkut ovat kuulleet Nohantista, Sandien sukutilasta, jossa nykyisin järjestetään kirjallisia ja musiikillisia festivaaleja.

Sandin romaaneista tunnetuimpia lienevät maalaiselämää ihannoiva, koruton Hiidenlampi ja värikkäämpi Consuelo, taiteilijattaren tarina. Kirjallisuuden historioitsijat eivät ole olleet välttämättä suopeita häntä kohtaan. Henrik Schückin Yleisessä kirjallisuuden historiassa on huvittavaa huomata, ettei George Sandia huomata kuin sivuhenkilönä Alfred Musset’n elämässä, jonkinlaisena tämän runoilijan kutsumuksen tuhoavana femme fatalena: Vähän ennen Rollan ilmestymistä Revue des Deux Mondes’issa Musset sai sen toimittajalta kutsun päivällisille, joilla oli saapuvilla vain yksi nainen. Tämä oli George Sand eli, kuten hänen porvarillinen nimensä kuului, paronitar Dudevant… Musset oli silloin vain kaksikymmentäkaksivuotias, George Sand melkein seitsemän vuotta vanhempi, mutta hän oli aistillisella tavalla kaunis, hänellä oli ihmeelliset mustat, uneksivat ja intohimoiset silmät, ja oliivin värinen, andalusiattaren hipiää muistuttava iho – hän oli juuri sellainen kaunotar, joita Musset oli aikaisemmin ylistänyt. Ja tämän lisäksi loistavan älykäs. Romantikko tuo lujatahtoinen, aistillinen nainen ei ollut, hän oli realisti, käytännöllisen älykäs, uuttera, taloudellinen, tosin erotiikassaan intohimoinen, mutta silti siinäkin taloudellinen ja käytännöllinen; hänen sivuajatuksenaan oli aina tunne-elämysten ja tilanteiden hyväksikäyttäminen romaaneissa, joita hän kirjoitti tarmokkaasti kuin urakkatyömies… Musset runoili vain puuskittain, inspiraation vallatessa hänet. George Sand sen sijaan kirjoitti täsmällisesti kuin kello, ja vapaasta katsomuksestaan huolimatta hän ei sallinut erotiikan häiritä työtään. Hän oli luonteeltaan terve – sisimmältään ehkä runoton – Musset oli mielikuvitukseltaan sairaalloinen ja rupesi kiduttamaan häntä mustasukkaisuudellaan sekä penkomaan hänen menneisyyttään. George Sand oli järki. Musset tunne, edellinen mies, jälkimmäinen nainen. Heitä nimitettiinkin herra Sandiksi ja neiti Musset’ksi. (Schück 1961: 157–158.)

Tässä ilmenee klisheemäinen, kirjallisuuden mieskaanonin määrittelemä kuva taiteilijattaresta. Hyvin saman tapaiseen rooliin hänet on usemmiten saatettu musiikin historioissa Chopinin kumppanina. Jopa Jeffrey Kallbergin tuore gender-analyyttinen tutkimus Chopin at the Boundaries. Sex, History, and Musical Genre esittelee George Sandin häilyvän gender-identiteetin edustajan, yhteskunnassa jossa oli tavallista että naiset kirjoittivat miehen salanimellä. ”George Sand” kuitenkin tunnistettiin samalla naiseksi, mutta luokiteltii mieheksi ja lähinnä siksi, että hänellä oli miehen sosiaalinen ja kulttuurinen arvovalta. Mutta Chopinin Sand luokitteli ”patologiseksi enkeliksi tai haltijattareksi”. Sand yleensä käytti Chopinistä nimityksiä ange tai pauvre ange tai le petit. Sen sijaan hänen tyttärensä eräästä kirjeestä löytyy Chopiniin viittaava epiteetti: sans sexe, mistä Kallberg amerikkalaisena ”uusmusiikkitieteilijänä” luonnollisesti ottaa kaiken hyödyn irti, huomaamatta oman lähestymistapansa täydellistä anakronismia. (Kallberg 1996: 70 ja 78.) Joka tapauksessa George Sand on 1800-luvun eurooppalaisen kulttuurin suuria naisfiguureja, meidän on syytä tietää hänestä enemmän, katsoa millainen hän ”todella” oli kaiken tietomme varassa, mutta yrittämättä väkisin ”modernisoida” häntä jollain jo vanhentuneella post- (strukturalistisella, -modernilla) lukutavalla.

Ranskalainen Magazine littéraire julkaisi toukokuussa 2004 teemanumeron George Sandista, jonka pääartikkeli oli Michelle Perrot’n haastattelu, tunnetun Yksityiselämän historian kirjoittajan ja Pariisin VII yliopiston emerita professorin. Haastattelija kysyy: kuinka selittää Sandin tärkeä asema vuosisatansa poliittisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kehityksessä keskellä omaelämäkertaa ja yksityiselämää, toimintaa ja poliittisia kirjoituksia, historiaa romaanien fantasioissa, kaikenlaisia projekteja? Professori Perrot vastaa: Ensinnäkään Sandia ei tehnyt kuuluisaksi hänen poliittinen toimintansa, vaan hänen bestseller-romaaninsa Indiana. Se herätti aikalaisten huomion protestinsa energialla ja naisten aseman kuvauksella. Tämä ”feministinen” ulottuvuus teki hänestä etualan henkilön. Mutta muutoin Sand oli sekoittuma monesta yhteiskuntaluokasta: Hänen isoäitinsä oli Saksin ruhtinaan tytär, joka kasvatti tyttärentyttärensä Ancien régimen tapoihin, toisaalta hänen isänsä oli innostunut vallankumouksesta ja sen arvoista. Äiti taas oli ompelijatar ja kuului kansaan. Politiikassa Sand aina korosti, että hän peri isältään kumouksellisuuden, mutta käytännössä nämä kolme sosiaalista perintöä sekoittuivat hänessä. Siitä seurasi hänen pyrkimyksensä tasa-arvoon, säälinsä köyhiä ja poissuljettuja kohtaan, hänen omatuntonsa unohdettujen ja halveksittujen ihmisten puolesta. Omaelämäkertaansa kirjoittaessaan hän huomautti löytäneensä isänsä puolelta runsaasti arkistoja muttei mitään äitinsä puolelta. Tämä muistojen epätasa-arvo oli hänelle kannustin kirjoittamiseen.

Haastattelun jälkeen lehti julkaisi suppean kronologian Sandin elämästä, jonka voi tässä muistin virkistykseksi tiivistäen esittää:

1778	Maurice Dupin de Franceuil, George Sandin tuleva isä syntyy. Hänen äitinsä Marie-Aurore, Saksin marsalkan avioton tytär oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin 26-vuotiaana marsalkan kanssa, joka oli 61-vuotias. 1793 miehensä kuoleman jälkeen Mme Dupin hankki Nohantin maatilan, jonne vetäytyi. Maurice Dupin lähti sotaan 1798 20-vuotiaana ja tapasi Milanossa Sophie-Victorie Delaborden. He saapuvat yhdessä Ranskaan.
1804	Maurice nai Sophie Victorien salaa muutamaa kuukautta ennen Amandine Aurore Luciel Dupinin syntymää 1.7. Aristokraattinen isoäiti tunnustaa lapsen vasta 1805.
1808	Oleskeltuaan Madridissa lyhyen aikaan perhe palaa Nohantiin, Maurice kuolee pudottuaan hevosen selästä. Isoäiti kasvattaa Aurorea, joka lukee 12-vuotiaana Tassoa ja Homerosta.
1818–1820	Aurore lähetetään luostarikoulun Pariisiin. Hän oppii englantia, yrittää kirjoittaa, näyttelee ja leikkii kapinaa. Mystisen uskonnollisen kriisin jälkeen hän palaa Nohantiin. Hän pukeutuu pojaksi ja oppii ratsastamaan. Hän lukee filosofeja: Aristotelesta, Lockea, Leibnizia, Rousseauta, Pascalia, Montaignea ja Byronia.
1821–1822	Auroren isoäiti kuolee. Hän perii Nohantin. ja talon Pariisissa, mutta hän on alakäinen ja joutuu tottelemaan Sophie-äitiään, joka palauttaa hänet Pariisiin. Keväällä 1822 Aurore tapaa 24-vuotiaan François-Casimir Dudevantin, oikeustieteen lisensiaatin hyvästä perheestä, jonka kanssa hän menee naimisiin. Sophie järjestää niin, että Aurore saa pitää omaisuutensa, mutta hänen miehensä hallitsee sitä.
1829	Casimir harrastaa metsästystä ja Aurore ikävystyy. Avioliiitto on epäonnistunut, vaikka siitä on kaksi lasta: Maurice (s. 1823) ja Solange (s. 1828). Mutta Solangen isä onkin toinen henkilö, jonka kanssa Aurorella on ollut seikkailu Pariisissa.
1830	Aurore tutustuu 19-vuotiaaseen Jules Sandeauhun Coudrayn linnassa, hänestä tulee Auroren rakastaja; Aurore jakaa aikansa Nohantin ja Pariisin välillä, jossa hän tapaa Sandeauta. Aurore alkaa pukeutua pojan asuun voidakseen liikkua Pariisissa. Yhdessä Julesin kanssa he liittyvät La Revue de Parisiin ja Figaroon. Aurore tapaa Balzacin.
1832	Uusi kirjailijanimi ilmaantuu Pariisin näyttämölle. Aurore julkaisee Indianan nimellä George Sand. Arvostelut (Musset, Planche, Sainte-Beuve) ylistävät sen yhteiskuntakritiikkiä.
1833	Välirikko Sandeaun kanssa. Kesäkuussa tapaa Alfed Musset’n. He lähtevät joulukuussa romanttiselle matkalle Italiaan. Sand julkaisee romaanit Lelia, Cora, Mademoiselle Mars.
1834	He asettuvat Hotelli Danieliin Veneziaan. Musset sairastuu lavantautiin. Hän lähtee sieltä kuusi kuukautta myöhemmin ja viettää loppuvuoden Musset’n kanssa milloin riidellen milloin sopien, kunnes saa uuden rakastajan Pagellon, italialaisen lääkärin, joka hoiti Musset’tä. Julkaisee Lettres d’un voyageur.
1835–1836	Sand lopettaa suhteen Mussetiin ja palaa Nohantiin ja uppoutuu työhön. Mutta Bourgesissa hän kohtaa viehättävän asianajajan Michelin, johon ihastuu. Tämä saattaa hänet tasavaltalaispiireihin ja opettaa vasemmiston teesejä. 1836 Sand saa eron miehestään ja ottaa haltuunsa koko Nohantin. Sand pitää Solangen, Casimirin ja Mauricen. Matkustaa Geneveen Lisztin ja Marie d’Agoultin ja näiden lasten kanssa. Palatessaan Pariisiin kohtaa Chopinin. Hän seurustelee Heinen, Suen, Lamennaisin ja Pierre Lerouxin kanssa, jotka vaativat yhteiskunnallisia uudistuksia.
1837–1838	Liszt ja Marie d’Agoult vierailevat Nohantissa. Sandilla on suhde kreoli Felicie Mallefilleen, joka asettuu Nohantiin. Sandin äiti kuolee. Balzac vierailee Nohantissa. Sandista tulee Chopinin rakastajatar, tämä on 28-vuotias. He lähtevät pitkälle Mallorcan matkalle. Chopinin tuberkuloosi pahenee.
1839–1840	Mallorcan talven aikana. Chopin säveltää balladit ja preludit. Pari Sand-Chopin säilyy vakaana vuoteen 1846 saakka, jona aikana Sandilla ei ole muita suhteita. Sand julkaisee romaanit Gabriel ja Le Compagnon du Tour de la France.
1841–1843	Sand perustaa La Revue indépendanten Pierre Lerouxin kanssa. Kirjeitä Mazzinin kanssa. Ystävyys laulajatar Pauline Viardotin kanssa, musiikin harrastusta. Sand kirjoittaa pääteoksensa Consuelon, jonka teemoja ovat taide, rakkaus, yhteiskuntautopia ja fantastisuus. Tapaa Lamartinen. Kesä Nohantissa Heinen, Delacroixin ja Pauline Viardotin kanssa. Julkaisee Kourrogloun, La Comtesse de Rudolstadtin ja Fanchetten.
1844–1845	Sand täyttää 40. Alkaa kirjoittaa maalaisromaaneja. Perustaa tasavaltalaisen lehden L’Éclaireur de l’Indre. Julkaisee: Le meunier d’Angibault, Isidora, Teverino, Le Péché de Monsieur Antoine.
1846	Suhde tyttäreen Solangeen kiristyy. Tämä yrittää vietellä Chopinin. Chopin jättää Nohantiin palaamatta sinne enää. Solange menee naimisiin kuvanveistäjä Clesingerin kanssa. Chopin rikkoo välit Sandiin. Tämä julkaisee: La mare au diable, François le Champi.
1848	Maaliskuusta lähtien Sand tukee Toista tasavaltaa. Hän omistautuu poliittiselle toiminnalle ja kirjoittamiselle. Vallankaappauksen epäonnistuttua – johon hän osallistuu – ja kesäkuun verilöylyn jälkeen, hän pakenee Nohantiin ja jättää politiikan. Julkaisee: Bulletin de la Republique, La Cause du peuple, Lettres au peuple, La Question sociale, Lettre à Karl Marx, Lettre au Prince Louis-Napoléon, La petite Fadette.
1849–1851	Chopin kuolee. Sand vihkii uuden teatterin Nohantissa. Sandin suhde Alexandre Manceauhuan alkaa. Kirjoittaa näytelmiä.
1852–1853	Sand tapaa Napoleon III:n Pariisissa. Hän valittaa tasavaltalaisten kohtaloa ja saa armahduksen monille pidätetyille ja paenneille. Kustantaja Hetzel julkaisee Oeuvres.
1854–1856	Sand on 50-vuotias. Histoire de ma vie.
1857–1858	Musset’n kuolema. Tapaa Gustave Flaubertin, jonka ensimmäinen romaani Madame Bovary saavuttaa menestyksen. Italian muistojen innoittamana kirjoittaa La Daniellan, joka aiheuttaa skandaalin Les Dames vertes.
1859–1860	Polemiikkia julkaisujen Sand: Elle et Lui, Paul de Musset: Lui et Elle ja Louise Colet: Lui johdosta. Sand sairastuu lavantautiin. La Ville noire, Le Marquis de Villemer.
1861–1862	Oleskelee Tamariksessa, lähellä Toulonia. Keisari ja keisarinna haluavat myöntää Sandille kunnianosoituksen, mutta tämä kieltäytyy. Sandin nimityksestä akatemiaan kiistellään. Napoleon III tarjoaa Sandille 20 000 frangia, mutta tämä kieltäytyy.
1863	Flaubertin kirje. Pojanpojan syntymä. Delacroixin kuolema. Sandista tulee antiklerikaali ja vastustaa keisarin hallintoa.
1864–1865	Sand täyttää 60. La Marquise de Villemer esitetään Odeonissa, kappale, joka on kirjoitettu Dumas nuoremman romaanin pohjalta, ja saavuttaa suuren menestyksen.
1866	Sand kutsutaan ainoana naisena Magnyn päivällisille. Keskusteluja Flaubertin, Goncourtien, Sainte-Beuven, Tainen ja Gautierin kanssa. Julkaisee Le Dernier Amour.
1867–1871	Vierailu maailmannäyttelyssä. Ystävyys feministi Juliette La Messine-Adamin kanssa.
1870–1871	Sand ilmoittaa tukevansa tasavaltaa, mutta vastustavansa sotaa. Hän lähettää rahaa internationaalille, mutta ei uudista kontaktejaan Pariisin palaaviin pakolaisiin. Aviopuolison kuolema. Sand tuomitsee kommuunin ja sorron. Näytelmä L’Autre Odeonissa, Sarah Bernhardt päärolissa. Journal d’un voyageur pendant la guerre, Rêveries et Souvenirs.
1872–1873	Pauline Viardotin vierailu Nohantissa. Flaubert ja Turgenjev käyvät Nohantissa. Les Contes d’une grande-mère.
1874–1876	Sandin maine on maailmanlaajuinen. Hän kuolee Nohantissa 8. kesäkuuta 72-vuotiaana. Häneltä jää keskeneräinen romaani Albine. Hänet haudataan sukuhautaan.

Sand kävi läpi elämänsä vaiheet teoksessaan Histoire de ma vie (Sand 1971). Hänen tyylinsä on aina henkevä, hauska ja itseironinen: teoksessa on jopa luku otsakkeella Miksi kirjoissani on ikävystyttäviä kohtia. Hän kuvaa Pariisin intelligentsian. Muuan hänen esikuvistaan Evérard saa osakseen paljon huomiota. Kun tämä kysyy mitä puhuttiin Lisztin järjestämillä päivällisillä Sand vastaa: ”En tiedä koska Lamennais rupatteli Ballanchen, Liszt laulaja Nourrit’n ja minä talon kissan kanssa.” Sand sanoo Everardista: ”Hänen puheensa viehätys vei huomioni tuntikausiksi, vaikka puhe rasittaa minua äärettömästi. Mutta minua hallitsi myös elävä halu jakaa hänen poliittinen intohimonsa, tuo usko yhteiseen hyvään, lähestyvien uudistusten odotus, joka näytti muuttavan puolustajikseen jopa kaikkein mitättömimät joukossamme.” (op. cit. s 331–332).
Sand saattoi sitten käytännössä toteuttaa heikomman hoivaamisviettiään matkallaan Mallorcalle Chopinin kanssa ja tämän sairastuttua. Hän tosin kuvaa tilanteen realistisesti:

Suuri taiteilija parka oli sietämätön sairas. Hän romahti täydellisesti. Kestäen fyysisen kärsimyksen urheasti, hän ei kyennyt hallitsemaan mielensä levottomuutta. Luostari oli hänelle täynnä kauhua ja aaveita silloinkin kun hän voi hyvin. Palatessani yöllisiltä retkiltäni raunioilla lasten kanssa löysin hänet kello kymmeneltä illalla kalpeana pianon ääressä silmät harittaen ja hiukset sekaisin. Häneltä kesti muutaman hetken ennen kuin hän tunnisti minut! (s. 419)
Silti näissä oloissa, Sand kertoo: ”Hän sävelsi kauneimmat noista lyhyistä kappaleista, joita kutsui vaatimattomasti preludeiksi. Monet niistä antavat aavistuksen erakkomunkkien näyistä, jotkut ovat melankolisia ja suloisia… toiset synkän surullisia, ja viehättäessään korvaa ne särkevät sydämen. Joukossa on muuan, joka tuli hänen mieleensä eräänä synkkänä sadeiltana.” Tässä siis Sand kuvaa tunnettua ”sadepisarapreludia”.

Sand osasi lyhyesti luonnehtia tapaamiensa henkilöiden ominaislaadun Niinpä hän määrittelee Chopinin:

Chopinin nero on tunteiltaan ja tuntemuksiltaam syvällisin ja rikkain mitä on ollut olemassa. Hän puhui yhdellä soittimella äärettömän kieltä; hän pystyi usein tiivistämään kymmeneen riviin, jotka lapsikin osasi soittaa, suunnattoman yleviä runoelmia, verrattoman väkeviä draamoja. Hän ei koskaan tarvinnut suuria aineellisia keinovaroja ilmaistakseen nerouttaan. Hän ei tarvinnut saksofoneja ja oflkelideja täyttääkseen sielun kauhulla; ei urkuja eikä ihmisääniä valaakseen siihen uskoa ja innostusta. Suuri joukko ei häntä tuntenut eikä tunne vieläkään Taidemaun ja älyn täytyy todella edistyä, jotta hänen teoksensa tulisivat suosituiksi. Jonain päivänä hänen pianoteoksensa orkestroidaan ja silloin koko maailma huomaa tämän laajan, täydellisen ja oppineen neron, yhtä taitavan kuin hänen omaksumansa esikuvat, yhtä yksilöllisen kuin Sebastien Bach, yhtä voimakkaan kuin Beethoven ja jopa dramaattisemman kuin Weber.

Sandin lupaamia orkestrointeja on tosin saatu odottaa, Ranskassa Jean Français on ainoastaan kyennyt siihen, sillä pianon idiomia ja laulavuutta ei voi kääntää muille soittimille.

Sand kertoo ymmärtäneensä Chopinia täysin seurattuaan kahdeksan vuoden ajan hänen työnsä salaisuuksia. Mutta hän oivalsi myös Chopinin työn yhteisöllisen aspektin, sen sidonnaisuuden Pariisin salonkien elämään. Hän ei saanut Chopinia pysymään Nohantin maalaiselämän rauhassa. Tämä oli maailmanmies, ei virallisen ja liian lukuisan maailman vaan kahdenkymmenen hengen intiimin salongin kasvatti. Hieman ironisesti hän kirjoittaa: ”Mahdotonta riistää Chopin noiden prinsessojen polvilta yksinkertaiseen elämään”. Alistuminen ei ollut minun luontoani. Tuo synkkä surullisuus, johon sekoittuu kaukaista toivoa, on tila, jota en tunne. Olen havainnut tuon taipumuksen muissa, mutta en ole itse koskaan kokenut sellaista. Minun täytyy tulla täysin epätoivoiseksi saadakseni rohkeutta. Minun on päädyttävä hetkeen jona sanon itselleni Kaikki on hukassa! jotta pystyn hyväksymään kaiken. Jopa tuo sana ”resignaatio” ärsyttää minua. Olin sitten oikeassa tai väärässä, mutta minusta se on typerää laiskuutta, joka vetää onnettomuuden logiikkaan. Se on sielun pehmeyttä, joka johtaa meidät ajattelemaan egoistisesti omaa menestystämme, kääntämään selkämme vääryyksille, tulemaan tunteettomiksi. Minusta tuntuu, että täysin resignoituneet ihmiset ovat täynnä ihmiskunnan halveksuntaa...

Ja lopulta Sand päätyy maksimiin: ”ei mitään kunniaa, henkilökohtaista onnea itselleni tässä maailmassa, mutta paljon toivoa ja taistelua toisten onnen puolesta.” (s. 440).

Sandin taiteilijaminä siis näyttäytyy mielenkiintoa herättävänä tässä omaelämäkerrassa. Mutta millainen hän oli kertojana? Vaikka elämä ehkä olikin hänelle materiaalia kirjallisuutta varten, olennaista on, kykeneekö hän vielä kiehtomaan lukijaa liki kahdensadan vuoden takaa.

Kun lukee Consuelon, tulee tunne seuraavansa syvällistä eurooppalaisen kulttuurin analyysia, mutta tietenkin puettuna 1800-luvun narraation asuun. Consuelo edustaa koloratuurilaulajattarena, köyhistä oloista keksittynä ihmeenä ja Veneziaan, kuulun Porporan oppiin päässeenä muusikkona jokaisen taiteilijattaren toivetarinaa. Mutta samalla hän edustaa italialaista aistimellista kulttuuria, joka projisoituu myös hänen kiihkeään rakastajaansa laulaja Anzoletoon. Sand kiteyttää tähän mieshahmoon ”feministisen kritiikkinsä” latinalaisesta miehestä:

Mies on itserakas taiteilija, ja rakastaja voi vihata rakastettunsa menestystä, jos he elävät näyttämön piirissä Katsohan näyttelijä ei ole mies, hän on nainen. Hän elää sairaalloisesta itserakkaudesta. Hän teke työtä vain itserakkautensa huumaamiseksi. Naisen kauneus ärsyttää häntä. Naisen lahjakkuus himmentää hänen omaansa tai saattaa sen kiistanalaiseksi. Nainen on hänen kilpailijansa… Anzoleto ei ole mikään poikkeus, hän on itserakkaista itserakkain, siinä hänen käyttäytymisensä koko salaisuus. (s. 115)

Consuelo joutuu pakenemaan Anzoleton mustasukkaisuutta ja juonitteluja ja lähtee alppien yli Itävaltaan. Hänen matkaansa lyöttäytyy nuori poikanen Joseph Haydn. Hän joutuu tällä matkalla kauhuromanttiseen Rudolstadtin linnaan ja tutustuu siellä täysin erilaiseen pohjoiseen, germaaniseen kulttuuriin. Linnan kuvaus on hoffmanlainen ja siellä Sand esittelee toisenlaisen miestyypin Albertin, kalpean, sairaalloisen suojattua elämää viettävän kreivin. Albertin ajatukset taiteen tehtävästä kuulostavat taas kuin Wagnerin tai Nietzschen teorioilta:

Uskontojen aamunkoitossa teatteri ja temppeli ovat sama pyhäkkö. Alkuaatteiden puhtaudessa uskonnolliset juhlamenot ovat kansalle näytelmiä. Taiteet ovat syntyneet alttarin juurella. Itse tanssikin, tuo nyt epäpuhtaalle hekumalle omistettu taidelaji, on aistien musiikkia jumalien juhlissa. Musiikki ja runous ovat uskon korkeimpia ilmaisuja, ja nerouden ja kauneuden läpitunkema nainen on papitar, sibylla, ja ennustajatar. (s. 304)

Lopulta Anzoleto löytää linnaan kätkeytyneen Consuelon ja kilpakosijat kohtaavat. Consuelo vertailee heitä omalta kannaltaan ymmärtäen kumpaakin. Albertista Consuelo toteaa: ”Aamulla kuunnellessaan Albertin viulua, liikkumattoman tumman ja äänettömän aaveitten täyttämän veden partaalla, Consuelo yhtäkkiä muistaa Venetsian: sulolauluisen loistavataivaisen Venetsian näyllä, jossa välähtelevät soihdut tai säihkyvät tähdet kuvastuivat asuurinsinisiin aaltoihin.” Mutta hän jatkaa: ”Toisella puolella taas luola, muinaisen Böömin oudot ja hurjat laulut, kaameitten soihtujen valaisemat luut ja niiden kuvajaiset vedessä, joka ehkä oli täynnä samanlaisia kauhistavia jäännöksiä. Ja kaiken tämän keskellä Albertin kalpea, palavat ja askeettiset kasvot… ” Mutta tämä vastakohta on liikaa yksinkertaiselle Consuelolle: ”Albert oli hänelle pohjolan henki, syvällinen, voimakas, joskus ylevä, mutta aina surullinen, kuten pakkasöitten tuuli ja talvisten koskien maanalainen kohina… ” (s 368).

Anzoleto oli etelän elämä, auringon ja kirkaan valon sytyttämä hedelmöittämä aines, jonka runoudella on lähteensä vain sen animaalisessa kiihkossa ja ylpeydellä sen elinvoiman runsaudessa. Se oli nautinnollista tunne-elämää, taiteilijoitten huolettomuutta huomisesta, tietämättömyyttä tai välinpitämättömyyttä pahan ja hyvän käsitteistä, kevyttä onnea, mietiskelyn väheksymistä … Näiden kahden miehen välillä Consuelo… rakasti kauneutta janosi ihannetta, Alberto opetti, tarjosi sitä hänelle. Mutta oli liiaksi älyperäiseen taipuvainen… Hän ei ollut aavistanut… vetävänsä Consuelon ilmapiiriin, jossa tämä kuolisi kuin tropiikin kasvi napaseudun hämärässä… Sen sijaan Anzoleto, joka kaikissa suhteissa loukkasi Consuelon sielua ja sai hänen älynsä nousemaan kapinaan, kätki sittenkin laajaan, etelän vapaille tuulille avautuneeseen poveensa kaiken sen elähdyttävän ilman, jota Espanjan kukka… tarvitsi elpyäkseen… Consuelo kohtasi hänessä animaalisen tiedottoman ja suloisen olotilan, kokonaisen luonnollisten kirkkaiden ja kevyitten sävelmien maailman… (s. 369)

Ristiriita ratkeaa romaanissa lopulta Albertin hyväksi. Linnan kuvaus sinänsä kaikkine sokkeloineen on kuin Umberto Econ Ruusun nimestä, mutta sataa vuotta aiemmin.

Mutta Sand on Sand tässäkin romaanissa eli kauden yhteiskuntakritiikki saa äänensä kuuluviin. Matkalla Josef antautuu tekemisin saksaa puhuvien talonpoikaisnaisten kanssa ja saa kuulla, miten luostari veroillaan riisti heitä. Vuokratilan palvelijat olivat maaorjia. Maaviljelijäparka ei tiennyt kumpaa enemmän vihaisi ja pelkäisi, katolisia pappeja vai juutalaisia veronkantajia. Mikään antisemitisti Sand ei sentään ollut, vaikka tällainen toteamus romaanista löytyy.

Kun Consuelo ja Haydn pääsevät esintymään saksalaiseen kirkkoon, antaa se Sandille aiheen saksalaisen musiikkikulttuurin kuvaamiseen. Hän ymmärtää hyvin niitä syitä, jotka kohottivat Saksan Ranskan edelle musiikin alalla. Kyseessä on musisoimisen yhteisöllisyys ja sen pitkät perinteet. ”Consuelosta oli hauskaa katsella ja kuunnella tuota kelpo saksalaista rahvasta, jolla oli vakaat kasvot, puhtaat äänet, metodinen yhteislaulu ja voima, joka aina kestää, koska se aina pysyy määrätyissä rajoissa. Huomaatko, sanoi hän Josefille, nämä esittäjät sopivat tähän musiikkiin.” Kun Consuelo pääsee laulamaan, yleisö ensiksi hämmästyy hänen italialaista bel cantoaan, sitten loukkaantuu, mutta lopulta lumoutuu siitä. Consuelo huomauttaa: ”Tämä yleisö on miellyttävämpi kuin teatterin katsomo.” (s. 479)

Euroopan eri kansallisuuksien tarkastelu on myös tyypillistä Sandille. Jo aiemmassa romaanissaan Elle et Lui hän oli pohtinut ranskalaisuutta, jota luonnehti raskaampien saksalaisten ja englantilaisten usein väärinkäsittämä gaieté railleuse, ironinen tai pilkallinen hilpeys, Sandin mukaan ranskalaisten taiteilijoiden pettämätön tunnusmerkki.

Juuri se antaa viehätyksen läheisille suhteille, ja säästää meidät monilta hullutuksilta ja tyhmyyksiltä. Asioiden naurettavan puolen etsiminen, on sama kuin paljastaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Sielun ahdingon pilkkaaminen, on harjaantumista kestämään sitä niin kuin sotilaat marssivat tuleen nauraen ja laulaen. Ystävälle nauraminen on usein hänen sielunsa pelastamista pehmeydeltä, johon säälimme sen muutoin kahlitsisi. Ja lopulta itseiva on keino suojautua liialliselta itserakkauden tomppelimaiselta innolta. Olen huomannut, että henkilöt, jotka eivät koskaan pelleile, ovat lapsellisen turhamaisia ja sietämättömiä. (Sand 1935: 61.)

Aitoa Sandia on myös taiteen tehtävän pohdiskelu. Consuelo on idealisti niin kuin Sand ja huudahtaa: ”Jos kaikilla onnettomilla olisi taiteen taju ja rakkaus, jotta he voisivat tehdä runoutta kärsimyksestä ja kaunistaa kurjuuden, ei enää olisi epäsiisteyttä, ei masennusta, ei oman itsensä laiminlyömistä… Haydn vastaa: Taiteella voi siis olla vakava ihmisiä hyödyttävä tarkoitus? Olitteko tähän saakka pitänyt sitä pelkkänä huvituksena? En, mutta sairautena, intohimona, sydämessä mylvivänä myrskynä, kuumeena, joka syttyy meissä ja jonka tartutamme toisiin” (s. 417). Tämä pohdiskelu on tietenkin puhdasta 1800-lukua, mutta mieleen tulee omalta ajaltamme Yehudi Menuhin, joka uskoi, että jos hän soittaisi Bachin Chaconnen täydellisesti Sistiiniläiskappelissa, niin maailma paranisi. Hän myönsi erehtyneensä, ja samoin Sandin pohdiskelut voivat enää hymyilyttää postmodernia ihmistä. Mutta romaanissa on filosofisia pohdiskeluja, suorastaan eksistentiaalisia. Sand erottaa sen mitä itse kutsun nykyisin Moin ja Soin aspekteiksi, eli être-en-moiksi (an-mich-sein) ja être-en-soiksi ts. minäksi ja itseksi, olemisemme primaariksi minä-tilaksi ja sen yhteisölliseksi aspektiksi. Sand analysoi salaperäiseksi kutsumaansa vaikutelmaa.

Luulen, että se on eräs sieluntila, jolle ei ole vielä kielessämme annettu nimeä, mutta joka varmasti tulee mieleenne, jos olette matkustanut jalan etäälle ja aivan yksin… noina hetkinä mikäli teidän ei tarvinnut välittömästi huolehtia mistään eikä teillä ollut mitään levottomuuden aihetta, uskon teidän varmasti tunteneen eräänlaista outoa iloa, olkoonkin ehkä itsekästä, sanoessanne: tällä hetkellä ei kukaan ole huolissaan minusta eikä minulla ole huolta kenestäkään. Kukaan ei tiedä missä olen… Nämä huolettomat hetket ovat varsin tarpeelliset toimivalle ja rohkealle ihmiselle hänen voimiensa uusiutumiseksi. (s. 469). Sittemmin ajatus hetkistä jotka kuvittelemme tuhlanneemme joutenoloon ja jättäneemme elämättä, mutta jotka ovatkin meille kaikkein tärkeimpiä, toistuu Proustilla. Hetkittäin Sandin proosa jo viittaakin Proustiin ja John Ruskiniin mm. pateettista harhaa ilmentävässä luonnon kuvauksessa. Sand kuvaa Consuelon ja Josephin matkan varrelle osunutta luostarin puutarhaa:

Viuhkan muotoon sijoitetut hedelmäpuut ojentelivat joka suuntaan pitkiä oksiaan… Keimailevasti kaartuvat viinimarjat kantoivat kuin köynnöskoristeina jättiläiskokoisia meheviä rypäleterttuja… Iltakasteessa välkkyvät sorjavartiset ja silkkihapsiset parsat muistuttivat hopeaharson peittämää kääpiökokoista kuusimetsää”. Herneet ojentelivat varsistaan keveitä kiemuroitaan ja muodostivat pitkiä lehtimajoja, ja salaperäisiä kujia, joissa laulelivat yhä puolittain valveilla olevat hernekertut. Kurpitsat, tämän viheriöivän meren ylpeät hirviöt, levittelivät raskaasti lihavia oranssinvärisiä vatsojaan… Nuoret artisokat kohottelivat pieniä kruunupäitään… Melonit piilivät kupujensa alla kuin paksut kiinalaiset mandarinit kantotuoleissaan… (s. 485)

Metaforien briljanssi on ranskalaista koulukuntaa alkaen jo Scuderyn presiööseistä salongeista. Sand liittyy perinteeseen. Lopulta hän antautuu myös synestesioiden valtaan kuin Proust: ” Jo kauan aikaa hänestä oli tuntunut siltä että sävelten harmonialla oli jollakin tavoin vastineensa värien harmonioissa. Mutta hänestä oli kuin näiden harmonioitten harmonia olisi ollut tuoksu… Jokaisesta tuollaisesta viehättävästä teriöstä kohosi ääni, joka puhui hänelle siihen saakka tuntemattoman kielen salaperäistä runoutta.” (s. 498).

Nämä fragmentit ja kurkistukset Sandin Consuelon maailmaan riittävät osoittamaan, että kyseessä on varsin monisyinen kirjailijatar. Hän jakaa sittemmin Kunderan esiin tuoman näkemyksen, että romaani on laji, johon voi ripustaa kaikenlaisia tekstejä. Consuelon menestys sai hänet kirjoittamaan sille jatkon Comtesse de Rudolstadt, jossa Consuelo on päätynyt linnaan pysyvästi.

Oikeastaan olen yllättynyt, ettei Julia Kristeva ollut valinnut sarjaansa Le génie feminin Sandia, hänen mielestään keskeisiä naisneroja ovat olleet Hannah Arendt, Melanie Klein – ja Colette. Kenties nyt on muiden semiootikkojen vuoro tehdä hommagensa tälle monessa suhteessa aikaansa edellä olleelle, mutta myös siinä kiihkeästi eläneelle taiteilijattarelle.

Kirjallisuutta

Hecquet, Michelle et Christine Planté 2004. Lectures de Consuelo, La Comtesse de Rudolstadt. Littérature et idéologies. Lyon: Presses Universitaires de Lyon.
Kallberg, Jeffrey 1996. Chopin at the Boundaries. Sex, History, and Musical Genre. London. Cambridge: Massachusetts University Press.
Kristeva, Julia 1999. Le génie féminin. la vie, la folie, les mots. 1. Hannah Arendt. Paris: Gallimard.
Perrot, Michelle 2004. ”Une rebelle face à son siècle.” Un entretien avec M. Perrot, par Pierre-Marci de Biasi. Magazine littéraire no. 431, Mai, s. 24–32.
Sand, George 1920. Vihreät sisaret . Suom. Felix Borg. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Aho.
– 1935. Elle et Lui. Paris: Calmann-Lévy.
– 1935. Indiana. Paris: Calmann-Lévy.
– 1959. Lettres inédites de George Sand et de Pauline Viardot 1839–1849. Notes et introduction de Thérèse Marix-Spire. Paris: Nouvelles Editions Latines.
– 1967. Taiteilijattaren tarina. Suom. Katri Ingman, alkuteos Consuelo. Porvoo: WSOY.
– 1971. Correspondance (juillet 1847–décembre 1848) Tome VIII. Paris: Editions Garnier Frères.
– 1971/2004. Lettre d’un voyageur. Paris: Flammarion.
Schück, Henrik 1961 Yleinen kirjallisuuden historia 10. Romantiikka 2. Porvoo, Helsinki: WSOY.
Tarasti, Eero 2004. Valta ja subjektin teoria. Synteesi 4/2004, s. 84–102.