Olisi pitänyt pitää päiväkirjaa
huokaisee Timo Mikkilä kun totesin, että hän on ollut kansainvälisten pianokilpailujen tuomaristossa – kahdesti Chopin-kilpailussa Varsovassa ja kerran Schumann- kilpailussa Berliinissä. Sodanjälkeinen Eurooppa oli vielä vahvasti jakautunut itään ja länteen. Berliinin muuria ei ollut vielä olemassa. Ankarista kielloista huolimatta itäblokin soittajat kävivät salaa Berliinin länsipuolella. Koko Varsova oli tietoinen Chopin-kilpailuista - siellä taksikuskitkin tiesivät tilanteet aivan kuten he meillä tuntevat urheilun ja formulatulokset.
Timo Mikkilä oli jo aikaisemmin konsertoinut Varsovassa ja käynyt maaseudulla Zelatova Wolassa tutustumassa Chopinin syntymäkotiin ja sen kauniiseen puutarhaan. Tuomaristoa kohdeltiin Varsovassa ruhtinaallisesti. Viulisti-vaimo Seija Salmiala tuo nähtäväksi kilpailuja esittelevän
teoksen. Ja siellä arvovaltaisen tuomariston ryhmäkuvasta erottuu Mikkilä, pitkä tumma hahmo.
Kuudes ja seitsemäs kilpailu soitettiin yleisessä epävakaassa itä-länsi ilmapiirissä ja niissä äänestettiin äärettömän poliittisesti.
- Ei siellä keskusteltu, annettiin vain pisteitä. Eräs tuttavani kertoi, miten hän väistämättä joutui näkemään jossain kilpailussa naapurinsa toiminnan.
Tuomari kirjoitti oitis paperiinsa maksimipisteet ennen kuin oman maan edustaja edes soitti, ja nukkui sitten soiton ajan. Tällaista arviointia tapahtui varmaan sekä puolesta että vastaan!
- Vuoden 1960 voittaja oli italialainen Maurizio Pollini, uskomattoman varma soittaja, ja tämä hämmästyttävä 18-vuotias soittaja palkittiin myös kilpailun nuorimpana ulkomaalaisena. Kun äänitystä varten piti soittaa sama useampia kertoja, Pollini soitti joka kerralla täysin virheettömästi. Tällaisen voiton jälkeen ura lähtee suureen kansainväliseen nousuun. Pollini teki hämmästyttävän ratkaisun - hän vetäytyi useaksi vuodeksi pois julkisuudesta harjoittelemaan ja kypsyttelemään soittoaan.
Seuraava eli seitsemäs Chopin-kilpailu pidettiin vuonna 1965 Varsovan 700-vuotisjuhlien yhteydessä. Kilpailun voitti argentiinalainen "pirun hyvä" Martha Argerich, jonka kansainvälinen ura oli lähtenyt nousuun jo Geneven kilpailun I palkinnosta. Argerich oli suuri ja mieleen jäävä lahjakkuus. Nämä kaksi voittajapianistia ovat esiintyneet myös Suomessa.
Timo Mikkilä valitsi taiteellisen uran hyvin varhain. Takana ei ollut oppilasiltoja, tutkintoja ja kilpailuja kuten nykyisin, vaan syksyn 1932 menestyksellinen ensikonsertti johti parikymppisen ylioppilaan tekemään oikeat johtopäätökset. Kahden vuoden opinnot yliopistossa osoittautuivat turhiksi, hän antautui musiikille. Martti Paavola oli antanut terveen pohjan, oli aika lähteä ulkomaille. Opinnot jatkuivat aina kun aika ja rahatilanne sen sallivat. Pariisista löytyi vuosien saatossa nimekkäitä opettajia: Jean Batalla, Nadia Boulanger, Suzanne Guébel ja Paul Roës.
Hyvä prima vista -taito oli jo koulupoikana tuonut "soittokeikkoja" milloin teatteriin milloin yhtyeeseen mykkäelokuvien taustana Nokialla. Helsingissä alkoi sitten monipuolinen säestäjän ja
kamarimuusikon työ. Ensikonserttiin piti vielä vuokrata frakki alakerran räätäliltä. Tämä
hämmästeli kun sai puvun taiteilijalta puhtaana takaisin - ei merkkiäkään juhlinnasta! Ennen pitkää olikin sitten syytä hankkia oma frakki, sillä esiintymisiä alkoi tulla runsaasti. Frakki oli siihen aikaan ehdoton esiintymispuku.
Opettaminen ja säestäminen turvaavat toimeentulon, mutta samalla ne vievät taiteilijalta aikaa, jonka haluaisi pyhittää omalle harjoittelulleen. Jousisoittajat ja laulajat esiintyivät ahkerasti niin Helsingissä kuin "maaseutukiertueilla", kuten asia siihen aikaan ilmaistiin. Välillä tuntui siltä kuin Mikkilä olisi tullut allergiseksi laulajattarille! Mikkilä konsertoi silti ahkerasti. Sota-aikana keskeytti kerran hälytys konsertin ja määräysten mukaisesti oli pakko siirtyä väestönsuojaan. Niinpä siellä istui paitsi yleisö, myös frakkipukuinen Mikkilä aamutunteihin asti. Sotien jälkeen yleisö täytti konsertti- salit. Timo Mikkilä soitti esimerkiksi kolmen konsertin sarjan, yksi oli Chopinia, yksi Schumannia ja yksi Brahmsia. Vaikka konserttitoimiston kokenutta Elsa Salmista epäilytti, että tappiota voi tulla, tulikin yleisömenestys. Ulkomaalaiset tähtiesiintyjät konsertoivat usein Suomessa sotien jälkeen ja Mikkilällä oli ilo työskennellä heidän kanssaan. Mutta asialla oli varjopuolensakin. Nämä vierailijat veivät suomalaisilta taiteilijoilta solistipaikat. Siksi usein oli vaikeaa löytää teos, joka tästä syystä sopi orkesterin ohjelmaan. Ja me huokaisemme molemmat Mikkilän kanssa kun ajattelemme radion senaikaisia ratkaisuja. Kokonainen sukupolvi suomalaisia taiteilijoita on pyyhitty pois radion nauhoilta - oliko sitten syynä pelkästään nauhapula vai myös ymmärtämätön kulttuuripolitiikka? Ei ihme, että Mikkiläkin rupesi voimakkaasti ajamaan suomalaisten solistien asiaa.
- Samson François ei opettanut. Tutustuin häneen Pariisissa eräillä kutsuilla ja hän suostui yhteis- työhön. Tunnit venyivät kolmituntisiksi. François soitti itse paljon "eteen", ja keskustelut johtivat lämpimään ystävyyteen.
Minkälainen persoona hän oli?
- Nerokas! Herkkä! Hän oli myös poikamainen ja saattoi nauraa omille virheilleen kuunnellessaan jotain rahapulassa tehtyä levytystään. Monet hänen levyistään eivät anna hänestä oikeaa kuvaa! Pidin hänestä kovasti.
Myöhemmin tuli opettaja-ystäväksi puolalainen professori Jan Hoffman, joka piti myös Suomessa Chopin-mestarikurssin. Siitä, miten Hoffman tähdensi kuuntelun merkitystä, valkeni myös, miten viisas oli aikoinaan Lahdessa se "soittotäti", joka opetti lapselle paljon korvakuulolta.
- Verrattaessa moniin teknisiin opettajiin Hoffman oli taiteilija, hänellä oli näkemystä. Hänellä oli suuri yleissivistys.
Yksimielisesti nimeämme Suomesta myös kaksi musiikkielämän tärkeää vaikuttajaa, Elsa Salmisen Fazerin konserttitoimistosta ja kaikkien rakastaman suuren musiikin ystävän Roger Lindbergin.
Lapsuudenkodissa oli piano, mutta se meni isän konkurssissa. Joskus 30-luvulla tuli kotiin ensimmäinen flyygeli ja vihdoin sitten Steinway, joka "muutti elämän", sen ääressä kuluivat aktiivivuodet.
- Sinähän tiedät miten hyvältä se tuntuu kädessä ja kuinka rikkaasti se soi.
Aktiiviuransa jälkeen Timo Mikkilä matkusteli ja kävi ahkerasti konserteissa vaimonsa kanssa. Nyt ovat nekin aktiivivuodet takanapäin. Suuriin taiteilijoihin on ehditty tutustua niin konserteissa kuin levyjenkin välityksellä.
Entä huomioita rubatosta ja balanssista? Vaikka Chopinin konserttojen orkesteriosuuksia pidetään "ohuina", ne vastaavat Chopinin ihailemien Bellinin aarioiden orkesteria.
- Nykyajan orkesterit ovat liian isoja, kuka pystyy kuulemaan mitä pianisti soittaa esimerkiksi Tshaikovskin konserton loppunousussa?
- Kuuluisa Chopin-pianisti Cortot kävi täällä, hän oli liian vapaa. Hän oli jo kyllästynyt ohjelmiinsa ja koetti keksiä jotain, silloin hän liioitteli.
Mikä sitten on vaikeaa opetettaessa?
- Monelle oikean rubaton löytäminen. Samoin esimerkiksi Bachin ja Chopinin polyfonia - eihän kukaan helpolla niitä Bachin fuugiakaan opi!
Ongelmalliseksi pikkukappaleeksi Mikkilä nimeää esimerkiksi Chopinin preludin D-duuri.
- Chopin-soitto vaihtelee, milloin soitetaan dramaattisesti, milloin runollisemmin, joskus häikäisevän teknisesti. Mutta Chopinilla on aina paikkansa. Ei sen musiikin runollinen kauneus katoa.
Meri Louhos
